Aikaa on kulunut jo parisen vuotta edellisestä kirjoituksestani. Nyt ajattelin aloittaa tämän taas!
Paljon on kasautunut taas ajatuksia ja tunteita mykkyrälle pääni sisään.
Olen taas tilanteessa, jota en osaa käsitellä. Juoksen kuin oravanpyörässä.
Onko asiat hyvin näin, riittääkö se ja voisiko kaikki olla paremmin? Ajatus erosta myllää taas mielessäni. Tällä kertaa syyt ovat hieman erilaiset kuin edellisellä kerralla. Ei ole pettämistä tai edes flirttailua muiden suuntaan. En vain jaksa enää, mikään ei muutu vaikka lupaillaan.
Mitä läheisemmäksi tulemme, sitä enemmän hän juo mallasta ja sitä enemmän tulee riitoja.
Hän ei ajattele asioita juurikaan minun kannaltani. En saa läheisyyttä kuin pyytämällä, jos silloinkaaan.
Nyt olen jo niin tottunut siihen että hän on aina läsnä, että minun on vaikea saada selkoa ajatuksistani. En tiedä onko syy yhdessä olemiseemme vielä vain se etten osaa olla enää ilman häntä. Toki häntä rakastan, siitä ei ole kyse! Mutta en vain jaksa enää katsoa sitä päivittäistä "tissuttelua" tai olla aina pyytämässä sitä että hän ottaisi minut kainaloonsa, tai edes istuisi viereeni..
Haluaisin että hän tulisi kanssani käymään vanhempieni luona, ihan muutenkin vain, mutta ei. Hän tarvitsee jonkun syyn. Syy voi olla vaikka puutalkoot, mutta ei vain kahvittelu tai kortin peluu.
Haluaisin jotain enemmän.
En osaa kuvitella hänen kanssaan yhteistä tulevaisuutta; häitä, lapsia.. Onko tämä jo merkki siitä että suhde on tuhoon tuomittu?
Mutta kyllä hän on ihanakin. Rakastan hänen silmiään, sitä katsetta jolla hän minua katsoo (niinä mukavina hetkinä), pidän hänen äänestään, rakastan sitä kuinka hän halaa minua ja sitä, kuinka hän tekee minut onnelliseksi. Mutta sitten on epäystävämme olut. Se pilaa monta hienoa hetkeä.
En jaksaisi enää kuunnella sitä samaa värssyä kuinka kaikki muuttuu kunhan hän saa töitä. Ehkä asia olisi eri, jos hän edes hakisi töitä useammin kuin kerran vuodessa.
Joku viisas joskus sanoi että "Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi, kannattaa miettiä miten sen käyttää.. ja kenen kanssa".
-Näinhän se on.
Onko tämä sitä mitä haluan? Tai onko tämä parasta mitä voin saada?
Voi kun tietäisin.
torstai 15. toukokuuta 2014
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Runnin
Jeps, tänään on menossa sinkkuuteni kuudes päivä. Ja ero tapahtui ihan sopuisasti, niin sanotusti yhteisymmärryksessä ja kavereina (toivottavasti) tullaan pysymään.
No mutta asiaan. Mua ahdistaa, paljon. En tiedä olenko onnistunut antamaan itsestäni ihan väärän kuvan, mutta minulla olisi jo yksi parisuhdetta havitteleva mies tarjolla. Onhan se mukavaa kun kuulee että itseään kehutaan jne, mutta en haluaisi satuttaa tätä kyseistä henkilöä, mutta en myöskään ole valmis uuteen parisuhteeseen. Ajatukseni ovat aivan solmussa.
En tiedä mitä teen, saati miten voin hoitaa asian satuttamatta, mutta kuitenkin niin, että hän ymmärtää minun olevan tosissani.
Sinkuilla on aina hauskempaa..? -Juu ei.
~Tarvitsen lomaa omasta elämästäni.
tiistai 15. toukokuuta 2012
Never Close Our Eyes
Välillä tuntuu siltä, etten todellakaan elä elämääni tällähetkellä täysillä. Parisuhdekkaan ei ole mitenkään hirveän hienolla mallilla, vaikka olen kyllä yrittänyt kaikkeni.. Pikkuhiljaa haluaisin vaan luovuttaa. Tänään ehdotin jo eroa (tosin olen sitä ehottanut jo kertaalleen aikaisemminkin) ja taas lähti syytöksiä satelemaan.
Kyllähän minä sen tiedän, etten koskaan ole mikään unelmien tyttöystävä ollut, mutta mielestäni tämä ei tälläkertaa ole minun syytäni. Meillä ei ole enää luottamusta, ei kumpaakaan kohtaan. Tietääkseni kumpikaan ei kyllä ole pettänyt, mutta itseäni harmittaa ylenpalttinen flirtti muita kohtaan. "Voisin muuttaa sun luo asumaan ja laittaa tän hörskän vuokralle".. En tiedä oliko hän tosissaan.. Olisiko hän laittanut meille ostamansa asunnon vuokralle, jos vastaus tuolta toiselta osapuolelta olisi ollut myönteinen?
Merkitsenkö minä mitään? Olenko vain varuilta täällä 'kotona' odottelemassa, jos hän ei saakkaan parempaa?
Riitojakin on nykyään kokoajan ja ihan kaikesta.. Syytöksiä toisensa jälkeen. Yritän aina sanoa, että ei riideltäisi vaan keskusteltaisiin asiat läpi, mutta hän ei osaa kuin riidellä/huutaa tai olla hiljaa. Eli me emme voi kommunikoida mistään.. Ikinä..
Alan vain olla liian väsynyt tähän ja olisin jo oikeastaan valmis antamaan periksi. Mutta viimeksikin, kun olin jo pakkaamassa tavaroitani, hän sai minut jotenkin ylipuhuttua siitä tilanteesta. Voi olla, että itse jollain tapaa myös toivoin, että hän tulisi ja saisi pääni käännettyä. Onhan tämä suhde kuitenkin niin tuttu ja 'turvallinen'.
Mutta onko suhde silloin kunnossa, jos molemmat nukkuvat aivan eripuolilla sänkyä, selät toisiinsa päin? Tai kun itken, hän ei tule pyyhkimään kyyneleitäni vaan sanoo "V***u taasko sää itket?!"..
Joskus tuntuu, että olen vain sulkenut silmäni siltä kaikelta pahalta, mitä suhteessamme on..
Ehkä vain olisi aika jo lopettaa se~

keskiviikko 12. lokakuuta 2011
Half Alive
Ei ole vieläkään kaikki mallillaan, en kyllä tiedä tuleeko koskaan olemaankaan. Nyt minua vaivaa sitten taas jo sama vanha asia. En osaa päästää irti entisestä. Miksi se onkaan niin vaikeaa. Voi olla että asiaan vaikuttaa se että hän oli oikeastaan ensimmäinen oikea rakkauden kohteeni ja myös se että koen tehneeni hirveän väärin häntä kohtaan.
En vain voi sille mitään, rakkauteni häntä kohtaan ei ole kuollut, mutta silti rakastan myös nykyistä miestäni. Jokin kuitenkin puuttuu.
Nykyään tuntuu siltä että suhteestamme on tullut yhtä rutiinia. Siitä puuttuu jotain niin tärkeää. Missä jännitys? Missä spontaanisuus? Kadonneet. Kaikki se mikä ennen sai perhoset lentelemään vatsassani on nyt hävinnyt.
Olen yrittänyt puhua asiasta nykyiseni kanssa mutta jotenkin kummasti hänellä ei koskaan ole aikaa tai hän nukkuu tai sitten en vain viitsi mainita asiasta koska toinen on jo muutenkin kärttyisä. En halua tehdä asiasta kuitenkaan mitään riitaa.
Monena yönä olen kyyneleitä tämänkin asian edestä vuodattanut, mutta vain kerran, siis Vain yhdenainoan kerran hän huomasi.
Tuntuu että hän haluaa vältellä asiaa.
Mutta noh, ehkä saan asiat järjestykseen..
..joskus

torstai 12. toukokuuta 2011
Relief
On tämä ollut taas yhdenlaista hullun myllyä koko elämä. Luovuin vihdoin ja viimein omasta pienestä asunnostani ja muutin nykyisen poikaystäväni luokse. Toivottavasti kaikki nyt tulee sujumaan hyvin, enkä joudu paniikkiin ja halua yht'äkkiä muuttaa pois. Mutta onhan tämä nyt helpompaa ettei tarvitse huolehtia muutakuin yhdestä asunnosta, saa sitten oikeasti tehtyä itselleen kodin.
Ja muutenkin asiat ovat sujuneet ihan mukavasti. Nään paljon taas vanhoja tuttavuuksia kesän aikana, toivon mukaan myös tämän yhden henkilön, jota olen kaivannut jo pitkään.
Tein tässä alkuviikosta sekä omaa muuttoani, että myös kaverini muuttoa. Hän muutti minun vanhaan asuntooni. Ehkä oli parempi päästää nyt siitä "turvapaikasta" irti ja yrittää ihan tosissaan tätä yhteiselämää toisen ihmisen kanssa. Vaikkakin edelleen hieman pelottaa, kun onhan tällä nykyisellä poikaystävälläni jo kuitenkin oma tytär, joka täyttää jo 6-vuotta. Mitenköhän tulen tässä onnistumaan.. Olen kuitenkin itse niin nuori, eikä omat lapset ole vielä edes harkinnan alla.
Haluan kuitenkin elää oman nuoruuteni. Nytkin ollaan suunniteltu kaverin kanssa sitä kuinka lähdetään sitten tämän kesän aikana käymään Raumalla, olemme siellä yön ja seuraavana päivänä menemme Turkuun. Sitten turusta ehkä kotiin. Tai laivalle.
Mutta juuri tällaista minä haluan. Että saa mennä ja olla rauhassa, hyvässä seurassa. Tämän asian takia en välttämättä ole mikään paras seurustelukumppani, sillä en halua aina joutua selittämään toiselle miksi menen ja kenen kanssa. Enkä varsinkaan ala kyselemään keneltäkään lupaa että saanko lähteä. Haluan vain mennä ja elää.
Mutta nyt olisi aika viedä tuo jo hieman suurempi vauva pihalle, ollaan molemmat tosi innoissamme kesästä (: ~

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Win Your Love
Ikävöin, ikävöin niin suuresti, että en vain tiedä miten päin olla. Haluaisin tavata exäni ensi kesänä, jutella asioita, mutta hän ei uskalla luvata mitään. Mieleni tekisi kokoajan mieli kysyä, että joko hän tietää, mutta en viitsisi enää. Ehkä minun pitää vain jaksaa odottaa siihen asti että asia on ajankohtainen.
Juttelin hänen kanssaan eilen, oli hienoa kun hän kertoi asiat jotka menivät päin helvettiä (jos näin suoraan sanotaan) minun takiani. Mutta en toki voi kieltää, ettenkö olisi itkenyt kun luin niitä tekstejä. Yritin kertoa hänelle, miksi asiat menivät silloin aikoinaan niinkuin menivät, mutta onhan se vaikeaa puolitoista vuotta eron jälkeen lähteä muistelemaan mitä juuri silloin ajattelin.
Totesimme myöskin yhdessä sen, että myös silloiset kaverini vaikuttivat minuun suuresti. Muistan vielä ihan selkeästi sen kun joulun alla olin tämän kyseisen kaverini luona "selvittämässä päätäni" ja silloiselta poikaystävältäni tuli viestiä että tulisinko jo kotiin ja että ei ollut kivaa kun lähdin noin vain, kaverinihan toki ymmärsi keneltä viestit olivat ja sanoi vain "Älä vastaa!" ja selitti siitä kuinka me ei tarvita miehiä ja sai minut miettimään kaikkia niitä huonoja puolia joita silloisesta rakkaastani löytyi.
Miksi kuuntelin kaveria? Tai voisin kysyä että kuka kaveri tekee noin? Olin rakastunut, erittäin rakastunut ja itseasiassa olen edelleen. Hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä vielä tänäkin päivänä, vaikkemme ole yhteyksissä muuten kuin netin kautta.
Hänelle pystyn kertomaan kaikesta, siis nykyisin.. Silloin en pystynyt. Mutta kai se johtui hieman myös siitä että pelkäsin tekeväni virheen, jos kerron hänelle kaikki juuri niin kuin asiat ovat. Pelkäsin menettäväni hänet. Ja niinhän minä menetinkin.
Viime kesä meni melkein kokonaan siihen, että itkin kirjoituspöytäni ääressä ja raapustin päiväkirjaan juurikin tästä samaisesta aiheesta, kuinka häntä edelleen rakastan. Tiesin silloin, että olin tehnyt ehkä elämäni suurimman virheen 30.12.2009, kun jätin hänet.
Minulla on ikävä ja toivoisin, että hänkin ikävöisi edes vähän minua. Mutta en vain usko että se olisi totta. Mutta kai sitä toivoa saa? ~
(Taylor Swift - Love Story)

lauantai 12. maaliskuuta 2011
Little Panic
Tämä päivä on ollut kyllä yksi kamalimmista pitkään aikaan. Vatsani on kipeä, huimaa, en saa happea, tuntuu että seinät kaatuu päälle ja joku kurkkii ikkunoista. Haluaisin vain itkeä, mutta olen liian väsynyt tekemään edes niin. Minulla on suuri ikävä ystäviäni, kavereitani ja seurustelukumppaniani.
Samalla minua kuitenkin ahdistaa odottaa, että seurustelukumppanini palaa takaisin kotiin tampereen reissultaan. Nautin kuitenkin siitä ajasta minkä saan olla yksin, mutta samalla se taas ahdistaa, kun nyt on tottunut olemaan melkein kokoajan toisen kanssa. Mutta toisaalta taas minua ahdistaa se että tämä kyseinen mies, haluaisi että muuttaisi hänen luokseen. Hänen mielestään minulla ei voi olla kauhean vakava, tai sitten minulla ei ole ollenkaan minkään asteista sitoutumiskammoa, ihan vain siksi kun olenhan minä nytkin ollut/asunut hänen luonaan 24/7.. "Mikä ero siinä sitten on?"
Minä kyllä itseasiassa jo puoliksi lupauduin muuttamaan hänen luokseen, kunhan hänen luonaan olisi minun tavaroilleni tilaa. Nyt sitä ei juurikaan ole. Vaatteitani olen kyllä jo kaappiin saanut, mutta muille tavaroille ei sitten juurikaan paikkoja ainakaan vielä löydy.
En vain tiedä, pystynkö kuitenkaan muuttamaan tämän miehen luokse. Onhan se kuitenkin eri asia, kun on kuitenkin se oma kämppä minne voi sitten paeta jos tulee joku hirveä riita tai jopa ero. Mutta jos sitten asuisin täällä hänen luonaan, en pääsisi tilanteesta pois, en pääsisi minnekkään selvittämään päätäni tai karkuun kaikelta. Jos asuisin hänen luonaan, voisin mennä yöksi sohvalle nukkumaan, mutta ei se ole sama asia. Oma asunto tuo kuitenkin turvaa. Mutta ei miehet sitä ymmärrä.
En kai voi vaatiakkaan sitä että hän ymmärtäisi kaiken, kun en osaa oikein näistä asioista hänelle puhuakkaan.
Mutta kai minä keksin jotain.. Onhan minulla vielä yksi kokonainen päivä aikaa olla yksin ja vain miettiä asioita.
Nyt voisin kuitenkin lopetella ja mennä kohtapuoliin jo nukkumaankin. Hyvää yötä kaikille ~

perjantai 21. tammikuuta 2011
Storm Of Love
Minua ahdistaa. Ahdistaa niin paljon etten enää edes tiedä mitä ajatella ja mitä pitäisi tuntea. Viha, suru ja rakkaus, ne ovat tunteeni tällä hetkellä. Juttelin entisen poikaystäväni kanssa kaikista näistä asioista netissä ja olen nyt aivan sekaisin. Olen ilmeisimmin antanut ihan väärän kuvan tunteistani häntä kohtaan. En edellisessä tekstissäni tarkoittanut sitä, etteikö hän saisi seurustella, en vain tiedä miksi se että hän seurustelee, vaikuttaa minuun niin paljon.
Haluaisin vaan pystyä olemaan hänen kaverinsa, pystyä jotenkin edes hyvittämään sitä kaikkea pahaa mitä hänelle silloin aikanaan tein. En edes osannut kuvitella miten paljon se häneen koski, vaikkakin huomasin kyllä jo silloin että hän oli surullinen. Silloin minä vain nauroin.
Olin ollut kavereideni kanssa selvittämässä päätäni ja sitä mitä tunnen häntä kohtaan, mutta olin hänelle kovin tyly. En vastannut puhelimeen ja kun hän laittoi viestiä, vastasin vain että "mee nukkumaan" tai jotain vastaavaa. En halunnut puhua asiasta hänen kanssaan, en kyennyt. Asiat olivat niin uusia minulle.
Mutta muistan myös päivän jolloin hän tuli eromme jälkeen käymään luonani, puhuimme asiat halki. Kerroin hänelle siitä kuinka minua ahdisti se, että hän halusi muuttaa yhteen ja oikeastaan kaikki tulevaisuuteen liittyvä. Kerroin jopa sen, että olin seurustelumme loppuvaiheessa ihastunut toiseen, vaikka pelkäsin hänen reaktiotaan. Silloin hän antoi minulle sellaisen kuvan, että kaikki oli taas ihan hyvin ja kysyi että miksemme nyt voisi vain jatkaa kun asiatkin on jo selvitetty. Mutta minä en pystynyt, se ahdistus ei vieläkään ollut kadonnut.
Nyt ihmettelen sitä, että miksi hän ei sanonut minulle silloin, että häneen yhä sattui minun käytökseni, että hän ei enää luota minuun? Tai taisi hän kyllä luottamuksen puutteesta jossain vaiheessa mainita, mutta en muista että oliko se ennen tätä järjestämääni episodia vai vasta sen jälkeen.
Mutta nyt tiedän että häneen sattuu se yhä. Tekisin mitä vain että saisin tehtyä asioita toisin, mutta tiedän ettei se ole mahdollista. En ole varma että haluaako hän enää ikinä nähdä minua kasvotusten, sillä hän ei oikeastaan puhu siitä. Hän sanoo vain että se olisi väärin nykyistä seurustelukumppaniani kohtaan. Omasta mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että haluaisi selvittää asiat entisen poikaystävänsä kanssa ja olla tämän kanssa vielä väleissä. Onhan nykyinen poikaystävänikin tekemisissä entistensä kanssa, enkä usko että häntä haittaisi se että minä tekisin samoin. Tai oikeastaan vain ajattelen ettei se olisi reilua.
Haluaisin vain selvittää nämä asiat.. ~

sunnuntai 9. tammikuuta 2011
The First, The End
Onhan se kerrassaan omituista huomata, etteivät ne tunteet kuole vuodessakaan. Edelleen välitän jostakusta niin paljon, etten voi muutakuin olla onnellinen siitä että hänelläkin on uusi rakkaus elämässään, mutta en kuitenkaan osaa hyväksyä asiaa.
"Miten se on päässy musta jo yli?"
"Se aina sano ettei sen elämässä voi olla ketään muuta kun vain mä.."
"Olin sen ensirakkaus, ensimmäinen..."
Tuntuu pahalta, ettei olla juteltu vuoteen kunnolla. Jotain pientä silloin tällöin facebookissa tai mesessä; "mitä kuuluu?"..
Kesällä itkin, melkein kerjäsin tätä ihmistä palaamaan luokseni vaikka olin hänet niin julmasti jättänyt ja parin kuukauden ajan ollut tunteeton häntä kohtaan.
Se oli vain sitä etten halunnut että minuun taas sattuu, niinpä satutin jotakuta toista.. Jotain niinkin tärkeää ihmistä minulle.
Mutta niin.. Hänellä on nyt uusi rakkaus, uusi elämä. Kyllähän minä tiesin sen että hänkin jossain vaiheessa löytää uuden, mutta en vain osannut odottaa sitä.. Vielä.
Onhan minullakin joku ketä rakastaa, joku kuka rakastaa, joku jonka kanssa vietän lähes kaiken vapaa-aikani, mutta silti, en vain voi unohtaa elämäni oikeastaan ensimmäistä oikeaa rakkauttani.
Mietin usein, että muistaako hän minua enää ollenkaan. Mietin että onko hänellä edelleen hyllyssään minulta saamansa muumi-kirja, yhteiseltä särkänniemen reissulta oleva punainen iso pillimuki ja onko hänen valokuva-albumissaan edelleen kuva minusta ja hänestä, vai onko hän ottanut sen pois..?
En tiedä miksi, mutta se tuntuisi todella pahalta jos hän olisi unohtanut minut.. Tai no varmaan kyllä ymmärrätte, eihän unohdetuksi tuleminen ikinä tunnu hyvältä. Mutta se että jos juuri hän olisi yrittänyt päästä eroon esineistä ja asioista jotka muistuttavat minusta.. En edes osaa kuvailla miten pahalta se tuntuisi, sillä luulen, että ajattelen häntä edelleen päivittäin.
Ja se taas, että ajattelen häntä päivittäin, tuntuu pahalta ihan vain nykyisen rakkaani takia.. Onko se väärin että muistelen edelleen noita aikoja jolloin olin toisen kanssa? Onko se väärin että minulla on yhä ikävä? Onko se väärin että edelleen itken hänen takiaan?
Kai se on.. ~

keskiviikko 20. lokakuuta 2010
New Love
Reilu viikko sitten elämääni tuli uusi rakkaus, 10.10 haimme pikkuisen karvaisen otuksen Loimaalta. Paljon iloa on tuosta olennosta kyllä ollut, mutta kyllä se on välillä myös hermoja kiristänyt.. Miten joku voi olla niin kettumainen että pitää päästää se pissi siihen lattialle vaikka paperille olisi vain yhden pennunaskeleen verran matkaa?
Pikkuinen Luca-poika syntyi 15.8.2010. Nyt se on 9 viikkoa ja 2 päivää vanha. Se osaa jo käskyn "Ei", "istu" ja "tänne" aivan loistavasti (tosin jos on häiriö tekijöitä voi varsinkin tänne-käsky olla hieman vaikea ymmärtää). Saksanpaimenkoira pennusta on tosiaan kyse. Vielä on pikkuisella korvat lerpallaan, mutta eiköhän ne tuosta nouse.

Lucalla on myös erittäin pahoja tapoja, kuten hännän jahtaaminen (se on niiiiin kivaaa!), kakan syöminen jos kukaan ei näe (ja koostumus on hyvä) ja piuhojen nakertelu (modeeminjohdon se on jo syönyt poikki). Mutta eiköhän näistä päästä vielä eroon. (:

Toinen on niin suloinen (: Varsinkin kun se nukkuu. Ja siitä puheen ollen, hyvää yötä, kirjoittelen taas jossain vaiheessa lisää (:

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)